בראשית

Tämä Tooran osa alkaa yhdellä heprean sanalla: Bereshit, joka tarkoittaa ”Alussa”. Alussa maa oli muodoton ja tyhjä, syvyyden yllä oli pimeys, ja Jumalan tuuli liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo”, ja valo tuli. Jumala kutsui valoa Päiväksi ja pimeyttä Yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu, ensimmäinen päivä.

Jumala teki avaruuden, jota kutsuttiin Taivaaksi, erottamaan vedet toisistaan. Jumala kokosi vedet niin, että kuiva maa tuli näkyviin. Kuivaa maata Jumala kutsui Maaksi ja veden kokoontumista Meriksi, ja maa kasvatti siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita. Jumala asetti taivaalle valot merkitsemään päiviä, vuosia ja määräaikoja: suuremman valon päivää varten, pienemmän yötä varten, ja tähdet. Jumala täytti meret elävillä olennoilla ja taivaan linnuilla ja siunasi ne lisääntymään. Jumala teki eläimet maalle ja sitten loi ihmiset, miehen ja naisen, Jumalan kuvaksi, siunasi heidät täyttämään maan ja hallitsemaan muita luotuja. Jumala näki, että kaikki oli oikein hyvää. Seitsemäntenä päivänä Jumala lopetti työnsä, siunasi päivän ja teki siitä pyhän.

Kun pellon kasveja ei vielä ollut eikä sadetta ollut tullut, Jumala muovasi ihmisen maasta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen. Jumala istutti puutarhan Eedeniin ja asetti ihmisen sinne viljelemään ja hoitamaan sitä. Siellä kasvoi kauniita puita, myös elämän puu ja hyvän ja pahan tiedon puu. Jumala käski: ”Saat syödä jokaisesta puusta, mutta hyvän ja pahan tiedon puusta et saa syödä. Sinä päivänä, jona siitä syöt, sinun on kuoltava.”

Jumala sanoi, ettei ole hyvä ihmisen olla yksin. Niin eläimet ja linnut tuotiin hänen luokseen, jotta hän antaisi niille nimet, mutta yhdestäkään ei tullut hänelle sopivaa kumppania. Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen, otti yhden hänen kyljistään ja teki siitä naisen.

Ovela käärme kyseli naiselta, ja nainen ja hänen miehensä söivät kiellettyä hedelmää. Heidän silmänsä avautuivat, he huomasivat olevansa alasti ja tekivät itselleen viikunanlehdistä peitteet. Kun he kuulivat Jumalan puutarhassa, he piiloutuivat. Jumala kysyi heiltä, ja jokainen syytti jotakuta toista. Jumala sanoi, että työstä tulisi kivuliasta, maa olisi kirottu ja kasvaisi orjantappuroita, ja että kuolema tulisi, paluu tomuun. Jumala puki heidät nahkavaatteisiin ja ajoi heidät pois Eedenistä. Hän asetti kerubit ja tulisen, kääntyvän miekan vartioimaan tietä elämän puun luo.

Nainen synnytti Kainin ja sanoi saaneensa Jumalan avulla uuden ihmisen. Myöhemmin hän synnytti Abelin. Abelista tuli lampaiden paimen ja Kainista maanviljelijä. Ajan kuluttua Kain toi uhrilahjan maan hedelmistä, ja Abel toi laumansa parhaat esikoiset. Jumala katsoi Abelin uhrilahjaa, mutta ei Kainin, ja Kainin kasvot synkkenivät. Jumala varoitti häntä: jos hän ei tee oikein, synti väijyy ovella ja haluaa hänet valtaansa, mutta hän voi hallita sitä.

Kain kävi Abelin kimppuun pellolla ja tappoi hänet. Jumala kysyi: ”Missä on veljesi Abel?” Kain vastasi: ”En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?” Jumala sanoi, että Abelin veri huusi maasta. Kain kirottiin levottomaksi vaeltajaksi, ja Jumala pani häneen merkin, ettei kukaan tappaisi häntä.

Kain asettui Nodin maahan, Eedenistä itään. Myöhemmin Aadam ja Eeva saivat vielä yhden pojan, Setin, ja sitten Enosin. Silloin alettiin kutsua Jumalaa nimeltä. Kun ihmisiä tuli lisää, pahuus kasvoi suureksi, ja Jumala katui tehneensä ihmiset. Mutta Nooa sai armon Jumalan silmissä.